DON ROSAN KOOTUT on yhdeksänosainen luksussarja, joka kertoo elämäntarinani sarjakuvien parissa, erityisesti Roope- ja Aku-sarjojen, joista minut parhaiten tunnetaan. Tämä sarja ilmestyi useiden eri nimikkeiden alla Suomessa, Norjassa, Saksassa ja Ruotsissa. Osana sarjan erikoisartikkeleita kirjoitin omaelämäkertaani, ainakin siinä määrin, miten se liittyy sarjakuviin. Noiden tekstien päätteeksi tarkoitukseni oli aina kirjoittaa eräänlainen urani ”epilogi”, joka keskittyisi tietenkin niihin syihin, joiden vuoksi lopetin. En ollut halukas kirjoittamaan tätä tekstiä, mutta se oli välttämätöntä. Se vaatisi monien epämukavien tunteiden ja kokemusten palauttamista mieleen. Siirsin tehtävää viimeisiin hetkiin saakka, mutta syyskuussa 2012 oli aika kirjoittaa se, mitä täytyi.
Tiesin aina, että tätä asiaa Egmontin olisi hankala käsitellä. Mutta olen ylpeä ja onnellinen kertoessani, että muutamien pienten muutosten jälkeen he suostuivat julkaisemaan sen. Epilogi suunniteltiin ilmestymään osan 9 lopussa.
Mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Viimeisellä hetkellä Disney-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta tekstiäni heidän lisenssinsä alaisessa kirjasarjassa. Toisaalta kirjasarja myös ilmestyi minun lisenssini alla, joten minulla oli valta estää koko kolmannen kansion julkaisu, mikäli se ei sisältäisi tarkoittamaani lopullista tekstiä. Mutta sitä en voinut edes kuvitella! Fanit olivat jo saaneet ensimmäiset kuusi osaa, eikä millään pienellä hinnalla! Lisäksi Egmont oli tehnyt koko kirjasarjan kerrassaan upeasti! En voinut sallia sen pilaamista.
Joten suostuin kolmannen kirjasarjan julkaisuun sillä ehdolla, että päätökseksi tarkoittamani teksti ilmestyisi tällä nettisivulla ja että saisin yhdeksännessä osassa ohjata ”Epilogista” kiinnostuneet lukijat tälle sivulle.
Jos tekstissäni on jotain, mitä joku ei halua päästää julkiseen tietoon, mielestäni sen paljastaminen tällaisessa kalliissa sarjassa, jonka vain muutama tuhat ostajaa eri maista tulee hankkimaan, vaikuttaa melko harmittomalta. Mutta nyt teksti on INTERNETISSÄ. Se ei koskaan ollut alkuperäinen aikomukseni.
Kiitos.
MIKSI
MINÄ
LOPETIN
Kirjasarjan ensimmäisissä osissa kirjoitin elämäntarinaani suhteessa sarjakuviin. Kuvailin kuinka olin parantumaton sarjakuvafani, keräilijä ja amatööripiirtäjä, joka rakasti monia erilaisia sarjakuvia, mutta jonka ehdottomia suosikkeja olivat (kuten monen muunkin sarjakuvafanin tapauksessa) Carl Barksin tarinat Aku Ankasta ja (hänen omasta luomuksestaan) Roope Ankasta. Ja miten varhaisessa keski-iässä päädyin sattumalta – kirjaimellisesti yhdessä yössä – en pelkästään ammattimaiseksi sarjakuvien piirtäjäksi, vaan tekemään lempisarjakuviani – Barksin Ankkoja… erityisesti hänen Roope Ankkojaan! Ja miten lopulta tulin käsittämättömän kuuluisaksi kansainvälisesti johtuen Barksin hahmojen jatkuvasta suosiosta. Kuvailin niitä rajattomia iloja, mitä tämä yllättävä uusi elämä tarkoitti tällaiselle kiihkeälle Barks-fanille. Mutta nyt olemme kirjasarjan viimeisessä osassa ja ympyrän täytyy sulkeutua. Tässä viimeisessä omaelämäkerrallisessa jaksossa minun täytyy kertoa tarinan loppu: Miksi … minä … lopetin.
Olen kertonut niistä lukemattomista ilonhetkistä, joita olen saanut, kun minut on julistettu maailman suosituimpien sarjakuvien nykyisistä piirtäjistä suosituimmaksi. Mutta en ole maininnut kolikon toista puolta – niitä tämän kokemuksen monia vaikeuksia ja katkeria turhautumisia. Jotkut näistä ovat fyysisiä ja jotkut periaatteellisia. Joitakin toin mukanani tähän uraan, mutta pääsyy oli siihen jo sisäänrakennettuna. Ei ole olemassa yksittäistä syytä, miksi olisin vapaaehtoisesti lopettanut työn, joka oli lapsuuteni unelma. Ja minun on oltava rehellinen ja myönnettävä, että Aku Ankan tavoin joistakin ongelmistani voin syyttää vain itseäni. Mutta lopettamiseen johtaneista syistä kuusi on ehkä tärkeintä ja yritän selittää ne käänteisessä järjestyksessä…
Syy #6: Olen työskennellyt liian kauan
Tämä on heikko selitys, mutta se on joka tapauksessa elämäni tosiseikka. Minulla oli ”epäonnea” syntyä varakkaaseen perheeseen, joka omisti tärkeän rakennusfirman. Olin perheen ainut poikalapsi, joten jo syntymästäni asti oli päätettyä, että ottaisin yrityksen hoitooni, kun kasvaisin aikuiseksi. Näillä päätöksillä menin perheyritykseen töihin varhaisella iällä, ehkä 14–15-vuotiaana. Tämä tarkoitti sitä, ettei minulla koskaan ollut kesälomaa. Siitä hetkestä kun koulu keväällä päättyi aina siihen saakka, kunnes se taas alkoi syksyllä, olin kokopäiväinen rakennustyöläinen. Mutta nautin tästä tilaisuudesta – liiton mukainen palkka oli melko hyvä ja sen avulla pystyin nauttimaan monista harrastuksistani ja kokoelmistani. Tämä on pääsyy sille, että pystyin kokoamaan yhden Amerikan suurimmista sarjakuvakokoelmista aikana, jolloin vanhat numerot olivat ”suhteellisen” halpoja. Mutta se myös ryösti minulta suuren osan, ehkä sen tärkeimmän osan, lapsuuttani ja sosiaalista elämääni.
High schoolin jälkeen menin suoraan insinöörikouluun, mikä on ehkä kaikista vaikein nelivuotinen suuntautumisala collegetasolla, sillä se tarkoitti monia kursseja, pitkiä päiviä laboratoriossa ja paljon valtavan teknisiä läksyjä. Yksi vuosi jopa sisälsi kuukauden mittaisen selviytymisleirin kesän aikana. Mutta lukukausien välillä ei edelleenkään ollut mitään lomia. Kuten high schoolinkin aikana, en pelkästään työskennellyt Keno Rosa -yhtiössä koko kesää, vaan myös joulu- ja kevätlomat. Valmistumisen jälkeen menin heti seuraavana päivänä kokopäiväiseksi työntekijäksi perheen yritykseen. Samaan aikaan aina kun en ollut opiskelemassa tai töissä, pidin itseni kiireisenä kirjoittamalla artikkeleita ja piirtämällä sarjakuvia useisiin erilaisiin sarjakuvakeräilijöiden fanilehtiin numero numeron jälkeen. Enkä koskaan pitänyt lomaa.
Vuoteen 2008 mennessä olin työskennellyt jatkuvalla syötöllä yli 40 vuotta. Suurin osa amerikkalaisista jää eläkkeelle 30–35 vuoden jälkeen. Kaikkien niiden muiden syiden lisäksi, jotka tappoivat intoni (ks. alla) ajattelin, että olin ansainnut oikeuden hidastaa tahtia ja alkaa nauttia elämästä sekä viettää enemmän aikaa vaimoni ja luonnonsuojelualueeni kanssa. Mutta koska olin tehnyt niin kauan töitä, siihen sisältyi muutakin – viittaan syyhyn numero 5.
Syy #5: Työskentelen liian kovasti
Tämä on yksi henkilökohtaisista ongelmistani, jonka toin mukaan sarjakuvauralleni – liiallisen innokkuuden. Se on persoonallisuuteni piirre, jonka kanssa en voi elää ilman että se kuluttaa minua. Ehkä se on peräisin varhaisista vuosistani, jolloin työskentelin perheyrityksessä ja painoin läpi rankan insinöörikoulutuksen. Ja ehkä se on osittain syöpynyt minuun, koska olen amerikkalainen. En ole varma, tietävätkö eurooppalaiset tämän amerikkalaisista, mutta kova työ on iskostettu meihin. Sillä on jotain tekemistä niiden Amerikkaan muuttaneiden eurooppalaisten kanssa, joiden ahkera pioneerihenki siirtyi osaksi kulttuuriamme. Keskiverto amerikkalainen työläinen saattaa saada maksimissaan kahden viikon loman vuodessa. Sellaisilla aloilla kuten rakentaminen amerikkalaiset työläiset eivät saa lainkaan palkallista lomaa. Matkoillani Euroopassa opin, että te saatte 4-6- viikon palkalliset lomat vuodessa ja sen lisäksi paljon ylimääräistä vapaa-aikaa työtuntien aikana. Omaksuin siis kovan työn etiikan, jonka perin ahkeralta italialaiselta isoisältäni Kenolta ja vein sen äärimmäisyyksiin.
En tiedä, onko teillä samankaltaista ilmaisua maissanne, mutta olen ihminen, jollaista kutsutaan työnarkomaaniksi. En kykene rentoutumaan. Tekemättömyys saa minut hermostuneeksi ja tuntemaan jonkinlaista ”syyllisyyttä”. Jossain vaiheessa 1970-luvun lopussa huomasin, etten kyennyt enää istumaan ja katsomaan televisiota, enkä ole tehnyt sitä sen jälkeen. Pystyn vain katsomaan elokuvia tai tv-sarjoja DVD:ltä 45 minuutin pätkissä ennen kuin tunnen tarvetta ruveta tekemään jotain ”hyödyllistä”. Olen jopa alitajuisesti ostanut kodin, joka pistää minut tekemään vielä ahkerammin töitä ”vapaa-aikanani”. Pidän kunnossa tätä kymmenhehtaarista ”luonnonsuojelualuetta” kuin se olisi luonnonpuisto: siellä on maileittain vaelluspolkuja ja niittyjä, jotka kaikki vaativat jatkuvaa leikkausta ja torjunta-aineiden ruiskuttelua, jotta ympäröivät metsät eivät valtaisi niitä. Viikonloput eivät ole vapaata aikaa. Lauantait tarkoittavat matkoja kaupunkiin ostoslistan kanssa, sunnuntait pihatöitä. (Kartta Rosan luonnonsuojelualueesta on tämän tekstin lopussa.)
Työtavoistani tuli vielä intensiivisempiä, kun päädyin unelmatyöhöni käsikirjoittamaan ja piirtämään sarjakuvia Barksin Ankoista. Luulen, että on ilmiselvää, etteivät fanit pidä tarinoistani ”superhienon” piirustustaidon vuoksi. He arvostavat kovaa työtä, jota tuhlaan jokaiseen ruutuun ja juoneen. Olen aina otaksunut, että lukijat rakastavat tarinoitani, koska he ajattelevat, että ”sillä, joka näkee näin paljon vaivaa näin huonon piirustusjäljen suhteen, täytyy olla hauskaa!”. Ja heillä on hauskaa seuratessaan minua. Näette, että korvaan taiteellisten kykyjeni puutteen tunkemalla paljon ”tarpeettomia ja ärsyttäviä yksityiskohtia” jokaiseen ruutuun. Näiden 9 osan sarjakuvissa olette nähneet kuinka paljon ylimääräistä panosta olen laittanut näihin tarinoihin; paljon enemmän, mitä lukijat tajuavat – teen paljon asioita salaa ihan vain omaksi huvikseni.
Mutta menee vuosia parantua kykenemättömyydestä rentoutumaan. Vaikka lopetin sarjakuvien teon viisi vuotta sitten, en siltikään tee mitään muuta kuin töitä viiteen asti iltapäivällä joka päivä. Mutta nyt se on pihatöitä tai talon siivoamista, tai jos se koskee jotain useista harrastuksistani, se on jotain ”miellyttävää” työtä, kuten kirjaston järjestelemistä tai leirintävälineiden puhdistamista. En koskaan salli itseni katsoa elokuvaa tai lukea. Työholismi on hankala sairaus parantaa.
Syy #4: Suosioni
Urani viimeisten viidentoista vuoden aikana tiesin, että suurin ongelmani oli suosioni sarjakuvafanien joukossa yhdistettynä siihen, että olen aina ja ikuisesti ensin fani itsekin. Joten huomio, jota sain kanssafaneiltani, oli minulle erittäin tärkeää! Ja kun aloin käydä Euroopassa ja nähtyäni miten rakastettuja Barksin hahmot siellä vielä olivat, tästä tuli minulle jonkinlainen pyhä tehtävä. Vuosikymmenten ajan eurooppalaiset fanit olivat halunneet näyttää arvostuksensa näiden sarjakuvien piirtäjille ja kirjoittajille, mutta herra Barks oli ikääntynyt eikä koskaan matkustanut, ja muut kirjoittajat ja taiteilijat elivät Etelä-Amerikassa tai eivät myöskään koskaan matkustaneet, tai eivät ehkä olleet niin innostuneita, että olisivat olleet kiinnostuneita jakamaan aikansa sarjakuvien lukijoiden kanssa. Joten tunsin olevani sekä herra Barksin että kaikkien näiden sarjakuvien kirjoittajien ja piirtäjien edustaja. Ankka-julkaisijat ympäri Eurooppaa kutsuivat minut tapaamaan faneja, antamaan haastatteluja medialle ja näyttäytymään erityisissä mainostilaisuuksissa. Tämä vaikutti minusta tärkeältä! Tunsin olevani ”jumalan antamalla tehtävällä” ja että se oli velvollisuuteni, koska minut oli ihmeellisesti sysätty tällaiseen asemaan.
Ensimmäisiä seikkoja, josta huomasin, että tämä oli ongelma, oli se, että meille sarjakuvien kirjoittajille ja piirtäjille maksetaan suurin piirtein sama, matala taksa sivua kohden. Kappalepalkka. Ja olin alun perinkin hitain kirjoittaja/taiteilija johtuen kokemattomuudestani sekä tavastani tehdä liikaa kaikkea. Mutta minä olin se sarjakuvapiirtäjä, joka kutsuttiin matkustamaan ympäri Eurooppaa, ja jota kohdeltiin niin hyvin, ja joka pääsi tapaamaan niin monia mukavia ihmisiä. Ja se oli niin miellyttävää, että kesti useita vuosia tajuta, että ne kirjoittajat ja taiteilijat, jotka eivät olleet niin suosittuja kuin minä, pysyivät kotona ja jatkoivat työskentelyä. Tavallisesti suosituin kirjailija tai taiteilija tai näyttelijä tienaa enemmän eikä vähemmän. Mutta tällä tavalla suosioni oli pannut minut tilanteeseen, että tuloni olivat vähemmän kuin muiden, koska työni olivat suositumpia.
Toinen suosion ”kirous” oli saamani fanipostin määrä. Tavallisesti, kun joku on niin ”menestynyt” ja suosittu kuin nämä hahmot olivat tehneet minusta, heillä olisi varaa palkata apulaisia auttamaan töissä ja kirjeenvaihdossa. Mutta minun palkkani ei riittänyt edes yhden henkilön palkkaamiseen saati sitten useamman. Ja itsekin fanina en vain voinut jättää huomiota valtavaa fanipostin määrää, minkä monet järkevät kirjailijat tai taiteilijat tekevät, kuten minulle on kerrottu. Joten vastasin aina 100 % henkilökohtaisesti fanipostiini. Lähetin ilmaisen piirroksen, jos fani pyysi sellaista ja pystyin vain toivomaan, ettei fani pyytäisi väritettyä piirrosta, sillä silloin lähettäisin kokoväripiirroksen. Minulta meni päivä viikossa, tai viikko eri tarinoiden välissä, ainoastaan fanipostiin vastaamiseen. Kaikki te, jotka kirjoititte minulle noina aikoina, voitte vahvistaa totuuden tämän suhteen.
1990-luvun loppuun mennessä olimme saapuneet sähköpostiaikaan. Ennen tätä fanin oli täytynyt metsästää jostain postiosoitteeni, istua alas ja kirjoittaa kirje käsin, sulkea se kirjekuoreen, kirjoittaa osoite, lisätä sopiva määrä kansainvälisiä postimerkkejä kirjeen kulmaan ja tiputtaa se postilaatikkoon. Internetin ansiosta heidän täytyi vain löytää sähköpostiosoitteeni, kirjoittaa viesti ja klikata ”LÄHETÄ”. Fanisähköpostien määrä alkoi kasvaa äärimmäisyyksiin! Tajusin, että vietin 2-3 tuntia tietokoneella joka aamu, ehkä yhden tunnin verran 15 minuutin mittaisella lounastauollani, ja vielä useita lisätunteja myöhään illalla vastaamassa fanisähköposteihin! Jopa tällainen pähkähullu kuin minä tajusi, että sen täytyi loppua! Joten jossain vaiheessa yksinkertaisesti lopetin kaikkeen fanipostiin vastaamisen. Mutta tämä oli ainut tietämäni keino tehdä se oikein ja tehdä se reilusti. Miten olisin voinut päättää, että yksi fani ansaitsi vastauksen ja toinen ei? Se, että fani saattaisi olla vanhempi ja kirjoittaa mukavan pitkän viestin englanniksi (ainut kieli, jota olen tarpeeksi fiksu lukemaan), ei ollut syy, miksi hän ansaitsi vastauksen eikä nuorempi fani, joka ei osannut kirjoittaa englantia niin hyvin. Kaiken fanipostin huomiotta jättäminen oli erittäin vaikea päätös minulle.
Mutta yritän korvata sen muilla tavoilla. Esimerkiksi kun minut kutsutaan Eurooppaan sarjakuvafestivaaleille tai kirjakauppojen signeeraustilaisuuksiin, pyrin istumaan jopa 10–11 tuntia tauotta palvelemassa fanijonoja. Loppujen lopuksi jotkut heistä seisovat jonossa 5-6 tuntia vain jutellakseen minulle muutaman minuutin ajan – miten voisin pitää tauon ja käskeä kaikkia odottamaan kunnes minusta tuntuu siltä, että voisin palata hommiin? En mitenkään! Minulta kysytään usein, miten pystyn siihen? Eikö minua ala väsyttää? Ei, en koskaan väsy fyysisesti. Oikeastaan useiden tuntien jälkeen energiani vain lisääntyy ja tuntuu kuin voisin jatkaa loputtomiin. Kyseessä on selvästi faneilta saamani energia, joka ajaa minua eteenpäin.
Syy #3: Masennus
Tämä on lyhyt merkintä. Masennukseni oli syiden 1 ja 2 suoraa tulosta, kuten kohta näette. Masennus on ongelma, joka heikentää ihmistä vakavasti ja jota on hankala ymmärtää. Olen oppinut, että sitä joko ei tiedä vaipuvansa asteittain sen uhriksi tai että kieltää alitajuisesti olevansa uhri. En koskaan osannut kuvitella, että minulla olisi mielenterveysongelma sitä itse tajuamattani. Masennukseni oli seurausta siitä, että tajusin joutuvani pian lopettamaan syyn numero yksi vuoksi. Olin niin surullinen asioiden suunnasta, sillä oli olemassa rajallinen määrä ihmisiä, joiden olisi ollut helppo muuttaa vallalla olevaa systeemiä, jos he vain olisivat niin halunneet. Masennukseni sai lisää vauhtia, kun syy numero 2 saavutti huippunsa. Kävin psykologilla vain lyhyesti – vaikutti siltä, että kun tajusin kärsiväni masennuksesta, jo pelkkä tajuaminen yksinään ratkaisi 80 % ongelmasta. Luulen, että jäljelle jäävä prosentti tulee aina olemaan kanssani, sillä tulen aina olemaan niin katkeran pahoillani, että tämä systeemi lopulta murskasi intoni suurimpaan rakkauteeni. Mutta sellaista on elämä.
Toinen tapa, jolla opin ymmärtämään masennustani oli seuraava: työhön liittyy kaksi äärimmäisyyttä… työn paras mahdollinen puoli vastakohtana työn huonoimmalle mahdolliselle puolelle. Paras mahdollinen puoli on se, että rakastaa työtään joka solullaan, ajattelee sitä päivin ja öin, elää sitä joka hetki, näkee sen elämäntehtävänään, se kuluttaa jokaisen hitusen intohimosta. Tällaista Ankka-sarjakuvien luominen oli minulle.
Ja mikä on työn pahin mahdollinen puoli? Kummallista kyllä, se voi olla aivan sama asia.
Syy #2: Minun @#$%& huono näköni!
Olen kärsinyt synnynnäisestä likinäköisyydestä (myopiasta) koko elämäni ajan. Siitä hetkestä, kun vanhempani tajusivat, ettei 5-vuotiaalle ollut normaalia istua nenä kiinni tv-ruudussa, olen pitänyt paksuja silmälaseja. Kasvoin lasien kanssa, joten se ei koskaan vaivannut minua. Ehkä siksi, että olen likinäköinen, olen nauttinut koko elämäni ajan kaikesta, mihin on liittynyt läheltä katsominen: sarjakuvien lukeminen ja yksityiskohtainen piirtäminen. Joten en valita @#$%& huonon näköni ensimmäisistä 55 vuodesta, koska se oli ehkä syy (tai yksi niistä), että kirjoitan tätä omaelämäkertaa 9-osaiseen sarjakuvasarjaan.
Mutta äärimmäinen likinäköisyys alkaa iän myötä aiheuttaa ongelmia. Vuoden 2006 tienoilla aloin huomata näkökentässäni varjon aina kun liikutin silmiäni, mutta varjo ei koskaan pysähtynyt katseen keskipisteeseen. Minulle sanottiin, että kurjat silmäni alkavat hajoilla. Sitten vuonna 2007 minulla alkoi olla vaikeuksia kohdistaa silmäni oikein. Tämä on pieni ongelma, joka korjaantuu prismalaseilla. Mutta tästä huolimatta vuoden 2007 loppuun mennessä en enää nähnyt lasienikaan läpi tarpeeksi hyvin piirtääkseni normaalisti. Minun piti ruveta piirtämään ilman laseja, nenä lähes kirjaimellisesti kiinni paperissa. Se oli erittäin väsyttävää! Mutta se oli ainut keino, jonka avulla pystyin jatkamaan. Samalla kun yli 20-vuotinen sarjakuva-ammattilaisurani eteni, tahtini alkoi hidastua ennemmin kuin nopeutua.
Vuoden 2008 alkuun mennessä olin tullut elämässäni siihen pisteeseen, että minun oli tehtävä päätös. Halusin jatkaa tarinoiden tekemistä lempihahmoistani, mutta (syyn numero 1 takia) olin menettänyt intoni, mikä oli ainut seikka, joka oli pitänyt minut liikkeessä aiemmat 15 vuotta. Masennus, loppuun palaminen, pettävät silmät… en tiennyt, mitä tehdä. Sitten maaliskuussa vuonna 2008, ruumiini tuntui sanovan: ”Etkö osaa päättää? Kokeile tätä!” Ja vastaukseksi vasen silmä putosi päästäni.
Antakaa minun kuvailla niin lyhyesti kuin mahdollista, mitä tarkoittaa verkkokalvon irtauma samalla kun toivon, ettei kukaan teistä joudu kokemaan sitä todellisessa elämässä. Se tapahtuu useimmiten 90-vuotiaille tai äärimmäisestä likinäköisyydestä kärsiville, kuten allekirjoittanut. Likinäköisyys (myopia) johtuu silmämunan muodon synnynnäisestä vinoumasta ja jos tämä vinouma on tarpeeksi suuri, se rasittaa verkkokalvoa, erittäin herkkää kalvoa silmän takaosassa. 57 vuoden jälkeen vasen verkkokalvoni oli saanut tarpeekseen ja alkanut kuoriutua pois silmästäni, mikä johtaa sokeuteen. Olin huomannut pienen sokean pisteen ääreisnäköni laidalla, joten olin varannut lääkäriajan seuraavalle lauantaille, ainoalle päivälle, jolloin normaalisti ajan kaupunkiin. Mutta sen viikon aikana sokea piste alkoi levitä ja oli jo saavuttanut näkökenttäni vasemman keskipisteen siihen mennessä, kun minut lopulta tutkittiin lauantaina. Muistan aina maaliskuun 17. päivän vuonna 2008 elämäni pelottavimpana päivänä. Silmälääkäri käski vaimoani laskemaan auton istuimen alas ja sanoi, että minun tulisi maata niin vaakatasossa kuin mahdollista, kun vaimoni ajaisi minut hätäleikkaukseen – ja varoisi osumasta yhteenkään töyssyyn! Mitä?! Vasen verkkokalvoni oli lähes kuoriutunut silmästäni ja jos tärähdys olisi repinyt sen matkan aikana kokonaan irti, seurauksena olisi voinut olla pysyvä sokeus. Minulle tehtiin kiireellinen leikkaus tunnin kuluessa – olen varma, että jos olisin saanut ilmoituksen toimenpiteestä etukäteen, olisin ollut vielä enemmän kauhuissani.
Minulle kerrottiin myöhemmin, että vanhukset, joille on tehty sekä verkkokalvon irtaumaleikkaus että avosydänleikkaus, sanovat mieluummin ottavansa sydänleikkauksen. Leikkaus itsessään ei ole ongelma… vaan toipuminen. Kun verkkokalvon repeytymät on korjattu laserleikkauksella, verkkokalvo on työnnettävä takaisin silmämunan takaosaa vasten, jotta se voi kiinnittyä ja parantua. Ainut keino saavuttaa tämä on valuttaa nesteet pois silmämunasta ja täyttää se pienellä kaasukuplalla. Sitten potilaan on katsottava alaspäin, jotta kupla voi painaa verkkokalvon takaisin paikalleen. Alaspäin joka hetki, päivin ja öin, 24 tuntia päivässä, 7 päivää viikossa, niin monta kuukautta kuin kuplalta kestää vähitellen kadota. Tämä on paljon hankalampaa kuin miltä se kuulostaa. Päivisin polvistuin erikoistuolille kasvot alaspäin pehmustetulla tuella lukien tai katsoen televisiota peilin kautta. Öisin nukuin istualtaan kasvot leväten tyynykasan päällä, katse kohti syliäni. Tätä kesti noin kaksi kuukautta. Eikä se lainkaan parantanut masennustilaani.
Mutta tärkeämpää kyllä se auttoi silmääni, mutta vain vähän. Verkkokalvo kiinnittyi takaisin paikalleen, mutta noin kymmenen astetta vinoon ja arpeutuneena, koska se oli ollut jo niin vahingoittunut ennen hätäleikkausta. Arpeutuminen vääristää näön ja tekee suorista linjoista aaltoilevia. En tiennyt tätä vielä siinä vaiheessa, sillä leikkauksen jälkeen vasemman silmäni näkö oli hyvin sumea, kunnes kuuden kuukauden jälkeen kirurgi sai poistaa leikkauksen aiheuttaman kaihin ja vaihtaa silmän linssin. Sen jälkeen silmälasieni vasen linssi oli hyvin ohut silmässäni olevan uuden linssin takia, kun taas lasien oikeanpuoleinen linssi oli paksumpi kuin koskaan. Ja kuten monet teistä tietävät, paksun linssin läpi katsominen pienentää normaalia näkökenttää huomattavasti.
Lopputulos oli se, että oikea silmäni näki kaiken hyvin pienenä, kun taas vasemman silmäni näkökenttä oli kymmenen astetta kallellaan, vääristynyt ja valtavan suuri. Eli näin kyllä, mutta näin kaiken kahtena, aivan kuten jos katsoisi hieman ristiin. Enkä minä valita! Olen onnellinen, että näen ollenkaan. Kävin myöhemmin pienemmissä laserleikkauksissa, jotka estäisivät molempien silmien olemassa olevien verkkokalvojen repeämien (ja niitä oli paljon) johtamisen toiseen verkkokalvon irtaumaan.
Tämä oli siis pakottava syy, miksi lopetin. Ei ollut mitenkään mahdollista piirtää sellaista viihdyttävillä, tarpeettomilla ja ärsyttävillä yksityiskohdilla täytettyjä piirroksia, jotka tekivät minut niin suosituksi. Pystyin tekemään uudet nimiösivukuvitukset tähän kirjasarjaan, koska minulla oli vielä yksi ”hyvä” silmä ja koska voin piirtää ne hyvin isoina; minun pitää riisua lasini, laittaa silmälappu huonon (pahemman?) silmäni päälle ja vielä piirtää nenä kiinni paperissa. Ja kuluttaa vielä kauemmin aikaa, mikäli se on mahdollista.
Leikkauksen jälkeen useat fanit ovat kysyneet minulta: jos et voi enää piirtää, miksi et kirjoita tarinoita muiden piirrettäväksi. Vastaukseni on, että periaatteesta en aio enää panostaa yhtään tähän järjestelmään syystä numero 1…
Syy #1: Disneyn sarjakuvakäytäntö
Kuinka moni tietää, miten sarjakuvien ”Disney-käytäntö” toimii? Kun kuvailen tätä kysymyksen esittäneelle fanille, hän usein luulee, että vitsailen tai valehtelen. Tai sitten hän järkyttyy. Mutta on valitettava totuus, että koskaan ei ole maksettu (ja kuten lopulta ymmärsin) eikä tulla maksamaankaan tekijänpalkkioita henkilöille, jotka kirjoittavat, piirtävät tai muuten luovat lukemiasi Disney-sarjakuvia.
Disney-yhtiö ei ole koskaan tehnyt Disney-sarjakuvia, vaan freelance-kirjoittajat ja -taiteilijat, jotka ovat työskennelleet oikeuden omaaville itsenäisille kustantajille, kuten Carl Barks Dell Comicsille, minä Egmontille ja sadat muut lukuisille muille Disney-lisenssihaltijoille. Yksi julkaisija, jolle työskentelemme, maksaa meille kiinteän taksan per sivu. Sen jälkeen ei ole väliä, kuinka monta kertaa tarinasta otetaan uusi painos eri sarjakuvalehtiin, albumisarjoihin, kovakantisiin, erikoispainoksiin jne. jne., ei mitään väliä, miten hyvin se myy, me emme koskaan saa ainuttakaan senttiä luomastamme työstä. Tämä on se järjestelmä, jolle Carl Barks työskenteli, ja sama järjestelmä on edelleen toiminnassa.
Miten näin muinainen järjestelmä voi yhä toimia 2000-luvulla, kun tekijänpalkkioita on maksettu muilla luovilla julkaisualoilla kirjaimellisesti vuosisatoja? Kaikki kirjailijat, muusikot, näyttelijät, laulajat, ei-Disney-sarjakuvapiirtäjät, jopa tv-mainosten näyttelijät… he kaikki saavat tekijänpalkkiot, jos menestys tekee sen aiheelliseksi. Jopa Disney maksaa normaalit tekijänpalkkiot sekä tekijöille että esiintyjille omissa elokuva-, tv-, kirja- ja musiikkiyrityksissään. Sen verran mitä tiedän, korjatkaa, jos olen väärässä, ainoastaan Disney-sarjakuvien tekijöillä ei ole mahdollisuutta saada omaa tulososuuttaan tekemästään työstä ja sen menestyksestä.
Miksi näin on? En tiedä.
Mutta en missään nimessä koskaan ruvennut tekemään Disney-sarjakuvia, koska odotin rikastuvani. Synnyin menestyksekkääseen rakennusyritysperheeseen ja otin valtavan loven tuloihini (ja huomattavan isomman työtaakan) alkamalla piirtää Barksin hahmoihin perustuvia sarjakuvia. En koskaan edes unelmoinut, että ne olisivat yhä suosittuja USA:n ulkopuolella. Kun menin Egmontille töihin, en vieläkään odottanut tienaavani paljon – tiesin olevani suhteellisen amatööri ja vain ilahtunut, että minulla oli keino jatkaa näiden tarinoiden luomista. Sitä paitsi tarinoitani käytettiin sarjakuva-antologioissa muiden oikein hienosti piirrettyjen töiden rinnalla ja omat tarinani ilmestyivät vain muutaman kerran vuodessa. Mutta muutaman vuoden sisään huomasin, että kustantajat alkoivat mainita nimeni kansissa, aivan kuten he mainitsivat Barksin nimen… tämä teki minut erittäin ylpeäksi! Mutta tämä ei vieläkään kertonut, miksi ihmiset ostivat sarjakuvia. Oikeastaan minulle kerrottiin, että useimmat lukijat eivät pitäneet tarinoistani oudon, yksityiskohtaisen piirrostyylin ja liian monimutkaisten juonten takia. Minun oli helppo uskoa se. Elämä tuntui hyvältä.
Sitten kaksi maata alkoi julkaista Rosa-albumien sarjaa. Muut maat alkoivat julkaista vuosittaista Rosan seinäkalenteria. Sitten useat muut maat alkoivat julkaista Rosan kovakantisia erikoispainoksia, joista tuli menestysteoksia. Minut kutsuttiin tekemään mainoskiertueita auttamaan kirjojeni myyntiä, vaikka en koskaan saanut noista myynneistä tekijänpalkkioita. Mitä? Häh?
Ja näissä myyntiä edistävissä mediatapahtumissa, jolloin pidin lehdistötilaisuuksia ja esiinnyin kansallisissa tv:n puheohjelmissa, jotkut haastattelijat saattoivat yksityisesti kommentoida, miten hienoa minusta varmaan oli rikastua tekemällä jotain, mistä nautin niin paljon. Lopulta tajusin sen – kaikki eurooppalaiset fanit olettivat, että olin miljonääri. He olettivat, että kun istuin kirjakauppaan signeeraamaan kaupan myymiä 30 euron kirjoja, sain viisi euroa osuutta jokaisesta myydystä tuotteesta! Huh! Minua ei koskaan vaivannut, etten tullut rakastamassani työssä varakkaaksi. Mutta alkoi olla todella ärsyttävää, kun selvisi kaikkien olettavan, että sain valtavat tekijänpalkkiot. He eivät koskaan voineet edes kuvitella, että sellainen järjestelmä olisi olemassa tähän maailmanaikaan (tai että kirjoittaja/taiteilija olisi niin tyhmä osallistumaan siihen). Aloin tuntea olevani maailmanluokan typerys.
Sitten kustantajat ottivat seuraavan vääjäämättömän askeleen. Tekemäni Roope Ankan seikkailut -albumin uusi painos ei ollutkaan ”ROOPE ANKKA” #1, vaan ”DON ROSA” #1. Vuosittaisesta ”AKU ANKKA -KALENTERISTA” tuli vuosittainen ”DON ROSA -KALENTERI”. Ja kustantajat eivät edes välittäneet ilmoittaa minulle, milloin he käyttivät minun nimeäni julkaistessaan Rosa-tuotteita – tavallisesti se selvisi minulle sen maan fanilta, jossa kyseinen julkaisu ilmestyi. Ja se riippui tästä fanista, sainko kopion kyseisestä Rosa-kirjasta, koska kustantajat eivät koskaan lähettäneet minulle edes ilmaiskappaletta.
Tämä alkoi käydä aivan liian törkeäksi! Tiesin, että minun oli aika tulla järkiini! Fanit, jotka ovat nähneet osan tästä vuotavan aikanaan Internetiin, viittaavat virheellisesti, että tällöin ”menin lakkoon”. Se ei koskaan ollut totta. Minulla on aina ollut erittäin hyvät työsuhteet omaan välittömään työnantajaani, Egmontiin. Mutta uudenlainen suhde oli neuvoteltava.
Palkkasin asianajajan, eikä mitenkään pienillä kustannuksilla, ja tein nimestäni tavaramerkin Euroopassa ja Etelä-Amerikassa. Disney-julkaisijoilla oli tietenkin kaikki oikeudet käyttää sarjakuviani – ne olivat Disneyn omaisuutta. Mutta minun nimeni ei ollut Disneyn omaisuutta – se oli minun omaisuuttani. En ollut niinkään ärtynyt siitä, etten saanut tekijänpalkkioita nimelläni myytävistä tuotteista, vaan siitä, ettei minulla ollut minkäänlaista kontrollia lopputuloksen suhteen. Usein toimittajan tai kääntäjän oikusta käytettiin vääriä käsikirjoituksia, jatkotarinoissa vääriä sivuja, tai niissä oli väritysvirheitä jne. Tämänkaltaiset asiat olivat vielä ihan hyväksyttäviä viikoittaisissa antologioissa, mutta jos kokonainen Rosa-tarinoita täynnä oleva kirja julkaistaisiin minun nimeni kannessa, fanit olettaisivat, että minulla olisi jonkinlaista kontrollia tuotteen suhteen. Nyt varmistin, että minulla oli.
En vaatinut tekijänpalkkioita. Päätin yksinkertaisesti vaatia vuosittaista palkkiota nimeni käytöstä tuotteiden myynnissä. Hain apua eurooppalaiselta kirjailijoiden ja taiteilijoiden edustajalta ja kysyin, paljonko minun pitäisi vaatia Egmontilta vuosittain. Sain agentin mielipiteen reilusta palkkiosta. Ja koska aikomukseni oli ainoastaan näyttää, että halusin vähän määräysvaltaa nimeni käyttöön ja työni lopputulokseen, palkkio, jonka sanoin Egmontille oli täsmälleen puolet siitä, mitä agentti suositteli. Ajattelin, että tällä tavalla näytän Egmontille olevani tosissani, mutta en ole kiskuri.
Kustantamoni Egmont suostui heti! Luulen, että he vain odottivat minun sanovan jotain. Kyseessä on kuitenkin iso yritys… itse asiassa voittoa tavoittelematon hyväntekeväisyysjärjestö… joten miksi he olisivat tarjonneet minulle palkkiota ennen kuin vaadin sitä? Kaikki, jotka olen tavannut Egmontilla, oikeastaan kaikki, jotka olen koskaan tavannut maailmanlaajuisissa Disneyn lisensioimissa kustantamoissa, ovat valtavan hienoja ihmisiä. Monista on tullut hyviä ystäviäni. En ajattele, että he ovat henkilökohtaisesti vastuussa, koska ovat osa tuollaista järjestelmää. He eivät luoneet sitä ja tiedän, etteivät he henkilökohtaisesti hyväksy sitä (kuinka kukaan voisi?). Ja – täytyy erikseen mainita, että vastalahjana yhteistyöstäni tämän kerrassaan upean kirjasarjan kanssa Egmont tarjoaa minulle myyntiin perustuvan ”palkkion” – ensimmäinen kerta, kun minulle on tarjottu mitään sellaista miltään kustantamolta.
Kustantamot, jotka eivät ole yhteistyössä Egmontin kanssa, ovat asia erikseen. Kerroin heille, etteivät he enää voineet julkaista Rosa-albumeita ja kirjoja käyttämällä nimeäni niiden mainostamiseen, ellei heillä ollut minun lupaani. Heidän täytyi vain kysyä. Mutta he eivät suostuneet. Luultavasti he vain kieltäytyivät kysymästä lupaa yhdeltä näistä taiteilijoista tai kirjoittajista, joiden nimiä olivat aina aiemmin käyttäneet milloin halunneet ja miten halunneet. Ja he eivät aikoneet osoittaa tällaista kunnioitusta ketään kohtaan 60–70 vuoden jälkeen. He eivät edes koskaan kysyneet, mitä halusin korvaukseksi, koska todennäköisesti olettivat minun vaativan valtavia tekijänpalkkioita heidän myynneistään… todellisuudessa halusin ainoastaan laadunvalvontaa ja joitakin tekijänkappaleita. He eivät koskaan välittäneet siitä, mitä minä halusin. Joten tähän päivään saakka tämä on se syy, miksi näette Ranskassa, Brasiliassa, Hollannissa, Italiassa, Kreikassa ja Indonesiassa (ja luultavasta muissa maissa, joista en ole tietoinen) ”nimettömän” tekijän tekemiä Rosa- kirjasarjoja, vaikka julkaisijat tietävät, että fanini silti tunnistavat oudon piirrostyylini, vaikka nimeäni ei kannessa olekaan. Mutta he eivät kuitenkaan voi käyttää selitystekstejäni tai muita lisämateriaaleja, jotka tahtoisin fanieni näkevän. Mutta niin kauan, kun he eivät käytä nimeäni hyväksi myydäkseen tuotteitaan, en tunne vääryyttä, että he julkaisevat kirjoja töistäni. (Olen vain onnekas, että fanit noissa maissa lähettävät minulle kopioita Rosa-kirjoista: asia, jota noiden kustantamojen pitäisi hävetä vielä enemmän!)
Joka tapauksessa noiden kustantajien asenne ja koko järjestelmä vaikutti vähitellen lisääntyvään masennukseeni. Auttamatta tajusin, että olin tarjonnut näille ihmisille 20 vuoden verran töitäni, joita he pystyivät julkaisemaan uudelleen ja uudelleen seuraavan vuosisadan ajan tarjoamatta minulle senttiäkään tekijänpalkkiota. Se oli salakavala mato, joka löysi tiensä sieluuni. Se tappoi intoni. Ja minun intoni niitä faneja kohtaan, jotka jakoivat rakkauteni Barksin hahmoihin, oli ainut asia, joka piti minut liikkeessä.
Ja kiitetty olkoon vasen silmäni, joka teki ratkaisevan päätöksen puolestani.
LOPUKSI
Olen kirjoittanut näihin niteisiin lukemattomia kertoja, etten ole ammattilainen. Olen sarjakuvafani, joka sai mahdollisuuden tehdä sarjakuvia. Ja lopulta olen tajunnut sen olevan lähempänä totuutta kuin ajattelinkaan! Kaiken, mitä olen tehnyt, jokaisen siirron urallani olen tehnyt siksi, koska rakastan asioita, joita en luonut itse.
Fanit, jotka tiesivät, miten epäreilussa järjestelmässä me Disneyn sarjakuvaihmiset työskentelemme, sanoivat usein, että ”olet tehnyt itsellesi nyt nimeä! Miksi et lopeta tätä kiittämätöntä työtä ja ala tehdä sarjakuvia omista hahmoistasi?” Ja kustantajat ovat usein kertoneet, että he julkaisisivat mitä tahansa päättäisinkin keksiä heille. Mutta vastaukseni on aina ollut ”Minkä tahansa hahmon loisinkin seuraavalla viikolla… en olisi kasvanut sen parissa. En välittäisi siitä. Nautintoni on luoda tarinoita hahmoista, joita olen rakastanut koko elämäni.” Olen fani.
Elämäntarinani on olla populaarikulttuurin fani. Olen kerännyt valtavan kokoelman sarjakuvia ja Aku- ja Roope-leluja ja DVD:itä ja CD:itä ja monia muita asioita, joita rakastan. Kun menin töihin fanilehtiin 1970-luvun alussa, mitä teinkään? Loin uusia sarjakuvia? Ei, pidin kysy ja vastaa -palstaa, joka käsitteli kaikkia lempiaiheitani sarjakuvista, televisiosta ja elokuvista. Olen fani.
Ja edelleenkin rakastan muiden fanien tapaamista. He eivät onnistuneet pilaamaan iloani tavata sarjakuvafaneja. Menen vieläkin vuosittaisille kirjakauppojen, tavaratalojen tai sarjakuvaputiikkien nimikirjoituskiertueille… tämä on yksi keino saada pientä tuloa. (Kaupat maksavat minulle mainospalkkion, kun taas kaikki nimikirjoitukset ja fanipiirrokset ovat aina ilmaisia.) Mutta en todella tarvitse niin paljon rahaa. Kun vaimoni oli opettaja, hän tienasi suurimman osan taloutemme tuloista ja nyt hän saa säännöllistä eläkettä. Kun tajusin, etten voinut enää pitkään jatkaa Disney-sarjakuvien luomista, eräs ystäväni myi osan sarjakuvakokoelmastani (”uuden” osan vuosilta 1970–1985) ja pystyin näin maksamaan asuntolainani pois. Meillä ei ole lapsia. Ajan edelleen samaa autoa, jonka olen omistanut vuodesta 1978, ja se oli jo silloinkin 30 vuotta vanha. En tarvitse loma-asuntoa – asun jo syrjäisessä hirsitalossa metsän keskellä. En pidä kalliista lomista… pidämme telttailusta. Meillä on kaikki tarvitsemamme rahat.
Kuten Gary Cooper sanoi Sankaritekojen miehessä, pidän itseäni maailman onnekkaimpana miehenä. Minulla oli etuoikeutettu lapsuus. Menin naimisiin uskomattoman naisen kanssa (ja hän pitää kokkaamisesta!). Sitten kohtalo määräsi, että yli 20 vuoden ajan pystyin tekemään sitä, mikä oli rakkain lapsuusajan unelmani. Samaan aikaan olen tavannut aivan uskomattomia ihmisiä matkoillani ympäri Eurooppaa… se, että tapaa ihmisiä sarjakuvakustantamoissa ja sarjakuvafestivaaleilla, on kuin olisi osa sosiaalista yhteisöä – kaikki nämä ihmiset rakastavat samoja asioita kuin minä ja heistä on tullut arvostettuja ystäviäni. Useat maat (jotka Carl Barks on jo valmiiksi lämmittänyt minua varten) ovat kohdelleet minua kuin tähteä. Ja kun matkustan vieraaseen maahan, minulla on uusia innostuneita ystäviä valmiina olemaan yksityisiä oppaitani ja tulkkejani, ja he vievät minut syömään omiin koteihinsa!!! Edes Bill Gates ei saa näin hyvää kohtelua! Minulla on ystäviä kaikkialla, minne Carl Barks ehti ennen minua. Ja se kattaa paljon!
Omistan edelleen lapsuusajan kokoelmani. Kokonainen ”holvi”, aivan kuten rahasäiliö, täytettynä 40 000 sarjakuvalla. Kaikki Barksin sarjat, mutta myös lähes jokainen amerikkalainen sarjakuvalehti vuosilta 1945–1970. Vanhat MAD-lehteni. Kauhuelokuvalehteni. Täydellinen sarja TV GUIDE -lehtiä. Sekä huone täynnä lempielokuviani DVD:inä, toiset kaksi tai kolme huonetta täynnä lempikirjailijoideni kirjoja, huone täynnä sanomalehtisarjakuvia ja kirjoja vanhoista elokuvista. Kun viimein opin rentoutumaan, aion vain istua ja lukea ja katsoa uudelleen kaikki nämä lempiviihdykkeeni. Tämä on uusi lempiunelmani.
Kiitän Carl Barksia, että hän loi sarjakuvat, joita rakastin niin paljon, että onnekkaan sattuman kautta pääsin tähän siunattuun työhön osoittamaan kunnioitusta noille sarjakuville 20 vuoden ajan. Ja kiitos teille, että olette ottaneet nämä työt vastaan niin hyväntahtoisesti ja tehneet olostani erityisen… siihen asti, kunnes he murskasivat intoni.
Mutta nyt pyydän anteeksi… taidan palata takaisin olemaan pelkkä fani.